Tiira on ihan rehellisen oloinen lintu. Sikäli kun olen huomannut, niin tekee tosissaan töitä koko päivän, ei keekoile eikä roiku sossussa. En itseasiassa tarkkaan tiedä, onko tämä kalatiira, lapintiira, äyskäri vai mikä helvetti. Jos joku tietää, saatan teeskennellä kiinnostunutta. Niin teen myös avioliitossa, ja hyvin on mennyt jo yli kolmekymmentä vuotta.
23 responses to “Tiirailua merenrannalla”
Se on kalatiira. Kai sen nyt miesihminen olis hajustakin tunnistanut. Silli kun silli!
Kalatiiralta vaikuttaa. Eivät ole helposti toisistaan erotettavissa kala- ja lapintiira, mutta sisävesillä voi olla kesäisin turvallisin mielin: kyllä se kalatiira on joka tuota pientä salakkaa kiikuttaa poikasilleen kaukaiselle pesimäluodolle. Lapintiira on vähän “arktisempi kaveri”. Sen muuttomatka on pisimpiä mitattuja: Jäämereltä aina eteläiseen Afrikkaan. Tiirojen posahtavat syöksyt saaliin kimppuun ovat Suomen kesän parasta antia, ja erityisesti lapsia tiiran toiminta viehättää. Hauskaahan se onkin kun vedenpinnan yläpuolella näennäisen joutilaana lennellyt lintu ykskaks posahtaakin suoraan päistikkaa veteen, ja nousee sieltä sitten kala kynsissään. Vähän suuremmassa mittakaavassa asian tekee kalasääksi. Lystikkäitä hetkiä tarjoavat meille nämä linnustomme “Kalastaja-Eemelit”!!
Posahtavat syöksyt olisi hyvä punk-bändin nimi. Maukka Perusjätkä kääntyis haudassaan jos olis jo kuollut!
Nyt lähti kolmas keppana, tekee mieli kebabia!
No äh, vaimo käskytti nukkumaan. Niillä kellä on tissit, on valta!
Hyvää se lepo tekee. Jos uni ei “tule silmään” voi aina lähteä pöllöretkelle. Toki näin syksyisin pöllöt huutavat vähän, eivätkä aina ollenkaan, mutta jos onni on myötä, saattaa hyvällä säällä kuulla huuhkajan syyshuhuilua huu-uu, tai viirupöllön haukahtelua: Vu-vuhuu. Pöllöjen määrät ovat suuresti riippuvaisia myyristä: mitä parempi myyrävuosi sitä enemmän pöllöjä. Näin varsinkin pienten ja keskisuurten pöllöjen kohdalla. Huuhkaja saalistaa isompa riistaa, se ei ole jyrsikkäistä niin riippuvainen. Lapinpöllöjä on viime vuosina nähty etelässäkin ja ovatpa ne täällä pesineetkin. Se on melkein huuhkajan kokoinen salaperäinen taigametsien mystikko, jota ei kannata mennä pesälle katsomaan. “Lappari” ja varsinkin sen pinempi serkku viirupöllö ovat tunnetusti pesällä kovin äkäisiä ja ne käyvät päälle liian lähelle pesäpuuta uskaltautuvaa. Kun muutaman kilon painonen pöllö iskee kyntensä päänahkaan, tulee mieleen ehkä että “olisihan sitä voinut alkaa harrastaa postimerkkeilyäkin”. Yhtä kaikki pöllöt ovat luontomme alkuperäisia edustajia ja siten tarjoavat meille sykähdyttäviä elämyksiä. Ehkä kuitenkin mieluumin keväisen huhuilun, kuin verisen päällekarkauksen muodossa. :):):):)
Juuri tämän takia olen haaveillut siitä haulikosta. Se olisi itsepuolustusta, eikä minua voisi syyttää salametsästyksestä.
Noh, pöllöt kuten muutkin petolinnut ovat ympärivuoden rauhoitettuja, joten harkitse vielä. Viimeisenä lain turvan sai muistaakseni kanahaukka, joka taitaa olla vainotuin petolintumme. Se ja pikkuserkkunsa varpushaukka ovat muuten näihin aikoihin näkyvimpiä petolintuja. Varpushaukan lajityypillinen kaartelu (pari räpytystä, sitten kaartelua, taas räpytys jnejne. Voi olla vaikea erottaa tuulihaukasta etäältä:)) muuttomatkalla on leimaa-antavaa syksyiselle maisemalle ja aina yhtä sykähdyttävä luonnonelämys!! Kummallista muuten että vielä jotain kymmeniä vuosia sitten petolinnuista maksettiin jopa tapporahaa. Ihminen pitää itseään “luomakunnan kruununa” ja tuntee kateutta kun muutkin pedot pääsevät “osingolle”. Onneksi sivistys valtaa alaa, pedotkin nähdään luonnonarvona sinänsä ja niitä halutaan suojella. Monimuotoinen luonto on meidän paras tulevaisuuden turvamme, vaalikaamme sitä ilman pyssyjä ja myrkkyjä!
Lähdetään siitä, että minun maillani puut ovat minun omaisuuttani, JA SIIHEN ON AIVAN TURHA TULLA KENENKÄÄN OKSENNUSPALLON PUOLUSTAMAAN REVIIRIÄÄN!
Tästä kuvakomppiksesta kyllä huomaa, että ollaan oltu liikkeessä täysin pölhö päällä automatiikan luottaen. Myötävaloon on toki helppo räiskiä menemään, mutta silloin kyllä kannattaisi vähän nähdä vaivaa noiden valotusten kanssa. Tuon valkoisen puhkimenon olisit kyllä saanut korjattua, jos olisit kuvannut raw-faileja ton jpeg-pakkauksen sijaan. Ja tietysti kantaisi myös tuota cmos-kennojen perisyntiä, eli magentahuntua varjoissa, varsinkin tuossa siipiosastolla, vähän ruuvata kuosiin post produktions vaiheessa. Muutenhan tossa ihan kivasti tuon tiiran päälaen mustan ja valkoisen rajaa noudattelee satamakivetyksen suuntaa. Lienee kylläkin vahinko.
Minulla on hyvä kamera.
Varmaankin juu, mutta hyväkin kamera tarvitsee hyvät linssit, jotka on tasoonkorjatut laadukkaasti, esim. nyt L-sarjan lasit muutamaa zoomia lukuunottamatta, jotka ovat kyllä ylihintaisia verkonpainoja. Kyllä ne laatuerot huomaa reuna-alueilla kuvassa ja bokehista, että keulalla on muutakin kuin mummon hillopurkin pohjia, joita jotkut varustelasivalmistajat objektiiveiksi kutsuvat.
Bokeh on japania, en täysin luota siihen. Mielestäni terävät kuvat ovat parhaita.
Rippikuvat on teräviä…kauttaaltaan. Tässäkin kuvaussessiossa jos sulla olis ollu nokalla 200/2 L , ja olisit kuvannut täydellä aukolla ja 1/2000 valotusajalla, tuloksena olis ollut päräyttävän sniidut syvyysterävyydet yhdistettynä skarppiin tiiran nokkaan. Olisit saanut noi etualan röökitumpit blurreiksi. Vai onko ne siinä framilla jostain syvällisen filosofisesta näkökulmasta?
Puhut melko paljon mieheksi. En aina ymmärrä, mistä.
Oletteko tulleet ajatelleeksi sanan “tiirailla” etymologiaa? Katsokaapas ensi kerralla (tosin pelkäänpä että vasta ensi kesänä!!) saalistelevaa tiiraa. Se lentelee veden yläpuolella pehmein siiveniskuin koko ajan alaspäin tarkasti katsellen -siis “tiiraillen”. Sitten se äkkää pienen salakan, mutun tai törön – polskista vain! ja kalaparan kohtalo on sinetöity. Tiira on tarkkanäköinen kuin mikä, sen kait tästä voimme päätellä. Tiirailemisiin!
No shit, Sherlock!
No, lokista ei ehkä voi sanoa samaa. Ehkä tiiramaisin liiikeissään on lystikäs pikkulokki jonka lentotyyli on vähän samalla tavalla pehmeää kuin tiiroilla. Isommat lokkimme ovatkin sitten aikamoisia “jötkäleitä” – suurimpina harmaa-ja merilokit. Lokitkin ovat urbanisoituneet ja niitä pidetään haittana, mutta kyllä kirkkaalta kevättaivaalta kuuluva harmaalokin vuoden ensimmäinen kaklatus ja niiden korkealla pohjoiseen lentävä aura sykähdyttävät aina. Tiesitkös että naurulokki on viime vuosina taantunut jopa niin, että se on uhanalaisuuskategorioissa siirretty silmälläpidettävien listalle. Suuret naurulokkien koloniat ovat kutistuneet vähiin, syytä ei oikein tiedetä. Me tarvitsemme naurua – vaikka sitten lokin muodossa:):):)
Meillä on mökillä liikaakin naurulokkeja. En täysin ymmärrä, miksi pitää olla erikseen eri lokkeja. Halvemmaksi tulisi valmistaa vain yhtä. Samalla voisi poistaa äänet. Ja tukkia perseen ja poistaa jäätelönhimon. Silloin oisi rauhallista syödä puistossa jäätelöä. Äänettömät lokit kaartelisivat kohtuullisen matkan päässä ja pesulatkin voisi lopettaa tarpeettomina. Se on idylli!
Ei vaan tylli. Tai sitten pikkutylli:) Merenrannikon viehättäviä pikkukahlaajia molemmat. Pikkutyllillä vaalea rengas silmän ympärillä ja ääni voimakas yksitavuinen: Piy!. Tylli taas ääntelee nimensä mukaisesti: Tyl-Li!. Eivät kuitenkaan siis ole niin äänekkäitä kuin lokit;) Vähän sellaisia “Pekka Peruskahlaajia”, joihin lintuharrastaja törmää ensimmäisillä retkillään ainakin mikäli ne ohjautuvat merenrannoille, kaatopaikoille tahi jättömaille. Mutta yhtäkaikki, riemukkaan tunteen saa aloitteleva ornitologi tehdessään näiden kahden välillä varman lajimäärityksen ja kirjatessaan ylpeänä “havikseen” lajinmäärityksen: Chadadrius Dubius ( tai siis vaintoehtoisesti Chadadrius Hiaticula. )
Tämä keskustelu polveilee. En pidä siitä.
Hups! Korjaanpa virheeni. Kirjoitin tyllin sukunimen väärin: oikea on Charadrius, tarkistin asian, pahoittelen. No, “tekevälle sattuu”. Toivottavasti et ole saanut asiaa koskevia oikaisuja ja yhteydenottoja vielä kovin runsaasti:)
Minä aina poistan kaikki yhteydenotot.